Responsive image
Responsive image

Paneelikeskustelu Vanajanlinnassa 3.8.2013

Keskustelutilaisuus oli 3.8. 2013 ja Järviradio taltioi sen lähettäväksi netti-tv:ssä ja radiokanavillaan.Paneelikeskustelu oli osa Arvokeskustelijat ry:n jäsenilleen järjestämää seminaaripäivää ja yhdistyksen historian ensimmäinen itsensä kokonaan järjestämä keskustelutilaisuus.Paneelikeskustelijat:

  • Hanna Mäntylä varapuheenjohtaja, Perussuomalaiset.
  • Sirkka-Liisa Anttila ex-ministeri, kansanedustaja, Keskustapuolue.
  • Jukka Gustafsson ex-ministeri, kansanedustaja, SDP.
  • Kimmi Sasi ex-ministeri, kansanedustaja, Kokoomus.

Keskustelujen arvoihin liittyvät aiheet ja esitettävät kysymykset olivat yhdistyksemme jäseninä olevien seitsemän poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtajan tai pääsihteerin valitsemia.Paneeliin osallistui haastattelijoina kolme nuorisojärjestöjen puheenjohtajaa.

Haastattelijat :

  • Maria Ohisalo puheenjohtaja, ViNO
  • Niklas Manfolk puheenjohtaja, Svensk Ungdom
  • Antti Kurvinen puheenjohtaja, Keskustanuoret

Perussuomalaisten nuorten, KD-Nuorten, Demarinuorten, Vasemmistonuorten ja Kokoomusnuorten edustajat olivat itse estyneitä osallistumaan paneelikeskusteluun, mutta paikalla olleet toisten puolueiden kollegat välittävät heidän kysymyksensä panelisteille.

Paneelin pääjuontajana toimi Viestinnän ammatilainen 2012 – palkinnon saanut Riikka Kämppi.

Paneelikeskustelu on nähtävissä netti-tv :n osoitteessa: www.youtube.com/watch?v=uunYEv3Mt1U

Seminaarin avanneen emerituspiispa Juha Pihkalan puheenvuoro:

Millaista olisi mielestäni hyvä arvokeskustelu?

Olen siinä mielessä epäsosiaalinen, että en ole aktivisti sosiaalisessa mediassa, en ole mukana facebookissa – eräässä kansainvälisessä ammatillisessa foorumissa kylläkin roikun mukana. En silti ole voinut olla tunnistamatta kahta nopeasti yleistynyttä signaalia: peukalo ylöspäin, eli tykkään, ja peukalo alaspäin, eli en tykkää. Nämä merkit ovat tuomarikieltä. Niillä pannaan arvojärjestykseen mielipiteitä, niillä hyväksytään ja tuomitaan. Tuon on-off –luonteen­sa vuoksi ne ovat johtaneet ajatukseni Rooman Colosseumille, jossa on käynnissä verinen gladiaattoritaistelu. Ratkaisevassa vaiheessa yleisön alaspäin kääntämä peukalo merkitsee: pistä kuoliaaksi, peukalo ylöspäin taas: eläköön, eläköön, saakoon laakeriseppeleen!

Tällaiselta näyttää nykyisen kansalaiskeskustelun valtavirta – ainakin siis se, mikä näkyy ja kuuluu julkisuudessa, ei vain tuossa äärimmäisen nopeatempoisessa sosiaalisessa mediassa. Siinä on veren ja kuoleman leima, voittojen ja tappioiden huuruista hurmiota. Usein ammutaan jo ennen kuin on edes kuultu kunnolla tunnussanaa.

Olen ollut perustamassa tätä yhdistystä ja edistämässä sen toimintaa siksi, että haluaisin muutosta suomalaiseen keskustelukulttuuriin. Haluaisin sitä kaiken kaikkiaan, mutta varsinkin kun on kysymys niistä perusteista ja vaihtoehdoista, joiden nojalla rakennetaan yhteisöjemme ja yksilöittemme tulevaisuutta. Nehän nousevat arvoista. Mitkä arvot suuntaavat toimintaamme? Miten erilaiset arvot vaikuttavat moraalisiin ja poliittisiin ratkaisuihimme. Mihin olen velvollinen? Mitä minun pitää tehdä, mitä en saa tehdä? Miten perustelen sen, mitä itse pidän oikeana? Mikä on oikeudenmukaista, mikä reilua? Miten toteutuu yhteinen hyvä?

Jos nimittäin on todella määrä keskustella eikä vain kohottaa tai laskea peukaloa, harjoittaa riehakkaan yleisön huutoäänestystä elämästä ja kuolemasta, niin ensimmäinen edellytys sille on, että yritän ymmärtää toisen osapuolen esittämät näkökulmat ja ajatukset, ymmärtää ne oikein. Ovat ne sitten millaisia tahansa, niille on tehtävä oikeutta. Se on mahdollista vain, jos ymmärrän ne. Jos en niitä ymmärrä, minun on pyydettävä tarkennusta, selvennystä.

Se, että ymmärrän toisen esittämät ajatukset ja näkökohdat, ei tietenkään välttämättä tarkoita sitä, että samalla ne hyväksyisin, ei tietenkään. Mutta vain siitä, minkä olen ymmärtänyt oikein, voin esittää oman, mahdollisesti eriävän mielipiteeni, jos siihen siis ilmenee tarvetta. Tämän vuoksi minun on pyydettävä perusteluja, punnittava niitä, esitettävä myös itse perusteluja. Minun on kysyttävä niitä arvoja, joihin minun näkemyksistäni poikkeavat ja ne haastavat näkökannat nojaavat, ja toisaalta toisen niiden haastamana selvitettävä myös sitä, mistä omat tulkintani nousevat. Aidossa keskustelussa on pantava omat ajatukset ja tulkinnat likoon.

Voi käydä niin, että en osaakaan perustella omaa kantaani, ja jos niin on, myös se on syytä myöntää. Lisäksi minun on yritettävä katsoa eteenpäin, miettiä sitä, millaisia seuraisi olisi siitä, että kaikki noudattaisivat minun kantaani, ottaisivat ohjeekseen minun elämäntulkintani. Tai mitä seuraisi, jos lähdettäisiinkin tuon toisen esittämälle tielle? Millaisia vaikutuksia sillä olisi lähiyhteisölleni, koko yhteiskunnalle, mitä sen kaikille jäsenille? Millaiselta yhteiskuntamme ja elinympäristömme näyttäisi muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Minusta tällainen vakava, paneutuva vuorovaikutus olisi keskustelua. Vaikka sen pohjalta ei syntyisikään yksimielisyyttä, syntyisi kuitenkin yhteistä ymmärrystä eri osapuolten vaikuttimista ja tavoitteista, siis siitä hyvästä, mitä he pitävät omana päämääränään. Samoin syntyisi pohjaa jonkinlaisille, yhteistä elämää edistäville sovitteluratkaisuille.

Sekä suomaisella yhteiskunnalla että koko maailmalla on edessään, jo käsissään, tavattoman suuria, koko ajan kasautuvia ongelmia, joita ei ratkaista nostamalla tai laskemalla peukaloa, tykkäämällä tai inhoamalla. Niitä ei ratkaista rakkimaisesti räksyttämällä, lukematta leimaamalla, ivallisesti irvistämällä, ylimielisesti uhoamalla, niitä ei ratkaista helppoheikkien retoriikalla, mainostoimistojen sorvaamilla iskulauseilla, syytöksiä syyttäen, luikerrellen puolustautuen. Ei, vaan tarvitsemme aitoa, yhteistä hyvää etsivää keskustelua ja sen pohjalta tehtäviä johtopäätöksiä – siis konkreettisia tekoja.

On siis etsittävä yhdessä moraalisesti kestävää tietä eteenpäin, ajateltava lastemme ja lastemme lasten maailmaa, sitä minkä tulemme jättämään heille. On siis kysymys elämästä, sen edellytyksistä, sen perusarvoista, ihmisyydestä, luonnosta, oikeudenmukaisuudesta ja kohtuudesta. Mistä arvoista tai sitten epäarvoista syntyy tulevaisuutemme perusta?

Arvokeskustelu jää usein kovin epämääräiseksi, koska ei ole tarkennettu sitä, mitä arvoilla silloin oikeastaan tarkoitetaan. Ei riitä se, että otetaan lähtökohdaksi epämääräinen väite yhteiskunnan moniarvoisuudesta ja julistetaan sitten julki: Koska vain minä tiedän ja tunnen, mikä minulle on arvokasta, mistä minä pidän, minun on lupa tykätä tästä ja tästä. Tykätkää te ihan mistä tykkäätte, kunhan ette käy siitä minulle saarnaamaan – jos nyt sattumalta en itse tykkääkään siitä, mistä sinä tykkäät. Jos silloin tarjoilet omiasi, en todellakaan tykkää sinusta – tai teistä – , vaan kannan teidät, suvaitsemattomat, pahalle haisevat pökäleet, inhottavat epäihmiset tikkuni nenässä tunkiolle! Sinne te kuulutte, koska ette ole samaa mieltä kanssani!

Kärjistinkö? En ainakaan paljon, olen nimittäin lukenut netin keskustelupalstoja. Tuollainen on arvotonta keskustelua, ei keskustelua ollenkaan.

Arvokeskustelua ei siis ole se, että kirjoitetaan railakkaita, mutta perustelemattomia mielipidekirjoituksia, joissa peukalo sojottaa pystyssä tai huitoo alaspäin, tai kun arvostellaan summassa puskasta ampuen toista poliittista tai muuta kantaa edustavaa, ollaan ilkeitä ja omahyväisiä.

Yritän siis hieman täsmentää käsitteitä. Arvokysymykset ovat moraalikysymyksiä. Arvoilla tarkoitetaan yksityisten ihmisten tai ihmisryhmien käsityksiä hyvistä ja pahoista asioista ja niitä koskevasta toiminnasta eli oikeista ja vääristä teoista. Arvot ilmenevät nimittäin aina teoissa. Tekojeni ja suunnitelmieni taustalla ovat siis aina arvot ja ihanteet, jotka taas ovat mieleni sisäisiä asioita. Arvo ei siis ole mikä tahansa listattavissa oleva mielipide, vaan se on jotain hyvää. Sitä pidetään arvokkaana ja tavoiteltavana asiana.Pahaa taas on se, mikä asettuu arvoa, hyvää vastaan, se, mitä pidetään ehdottomasti hylättävänä.

Arvot jaetaan yleensä kahteen luokkaan, välinearvoihin ja itseisarvoihin. Edellisiä tavoitellaan siksi, että niiden avulla voidaan saavuttaa jokin korkeampi hyvä. Niitä ovat esimerkiksi yhteisöllisyys, yksilöllisyys, oikeudenmukaisuus, demokratia, vapaus ja itsemääräämisoikeus. Jälkimmäisiä taas ovat sellaiset asiat, joita tavoitellaan niiden itsensä vuoksi. Sellaisiksi voidaan kutsua vaikkapa elämää itsessään, ihmisarvoa, totuutta, rakkautta, hyvyyttä ja kauneutta. Myös nautintoa tai mielihyvääepikurolaisuudesta oppi-isänsä saanut niin sanottu hedonistinen perinne on pitänyt itseisarvona, itse asiassa ainoana rajoittamattomasti hyvänä.

Joskus moraaliset ratkaisut tarkentuvat välineisiin, joskus taas selkeästi itseisarvoihin.

Vallitsevina välinearvoina nykyisessä länsimaisessa elämänpiirissä ovat vapaus ja itsemääräämisoikeus, vallitsevana itseisarvona taas henkilökohtainen, yksilöllinen mielihyvä ja hyvinvointi. Epikuroksen perinne siis elää vahvasti. Elämää tarkastellaan yksilön näkökulmasta, minän näkökulmasta, sen keskuksessa ovat oikeudet toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, kunhan ei vain aktiivisesti vahingoita toisia. Oikeudenmukaisuudeksi koetaan se, että kukin vastaa itsestään ja saa pitää sen, minkä on rehellisesti hankkinut. Kukin on oman onnensa seppä. Jokaisen ensisijainen velvollisuus on pitää huolta itsestään, rakastaa itseään. Omastaan saa toki jakaa muille, harjoittaa hyväntekeväisyyttä, jos niin haluaa, mutta siihen ei ole mitään velvollisuutta. Poliittisen vallan tulee tässä ajattelumallissa mahdollisimman vähän holhota ja rajoittaa yksilön omaehtoista elämää.

Tällainen laajamittainen yksilöpainotteisuus, individualismi, on historiallisesti hyvin uusi painotus. Yhteisö on ollut tarkastelun ehdottoman vallitsevana lähtökohtana aina pitkälti 1900-luvulle asti: yhteisö ei synny yksilöiden liittyessä toisiinsa – niin kuin samanmielisten tai samaa asiaa ajavien yhdistys – vaan se on perheenä, sukuna, yhteiskuntana, valtiona aina ennen yksilöä ja hän löytää hyvänsä vain yhteisön jäsenenä. Tällöin ensisijaisia välinearvoja eivät ole itsemääräämisoikeus ja vapaus, vaan keskinäinen huolenpito ja voimavaroja jakava, yhteisön lainsäädännöllä ja muilla velvoitteilla ylläpitämä oikeudenmukaisuus.

Arvoja ei ole helppo loppuun asti perustella: ne ovat luonteeltaan aksiooman kaltaisia, mutta niihin liittyy useimmiten erittäin pitkään kokemukseen perustuvaa tunteenomaista totuuden tuntoa – vaikkapa siten, että lähimmäisenrakkaus ja yhteisen hyvän edistäminen koetaan kiitettäväksi asiaksi ja itsekkyys moitittavaksi asiaksi.

Moraalisella toiminnalla on kuitenkin eräitä keskeisiä piirteitä, jotka näyttävät pysyvän voimassa aina ja kaikkialla – mikäli ylipäänsä halutaan toimia oikein. Ensiksikin tehtyjen ratkaisujen tai käytännön sovellutusten on oltava yleispäteviä (tai koskettava ainakin koko omaa yhteisöä ja yhteiskuntaa). Omaa moraalista valintaani minun pitää voida avoimesti suositella kaikille muillekin. Taustalla on tietysti se periaate, joka tunnetaan kultaisen säännön nimellä: Älä tee toiselle sitä, mitä et tahdo itsellesi tehtävän tai kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille. Jos omaa ratkaisua ei voi tai halua suositella muillekin, on erittäin todennäköistä, että takana on jokin epämoraalinen vaikutin.

Sanottu johtuu siitä, että moraalinen toiminta on aina sidoksissa kokonaiseen ihmisyhteisöön. Se ei voi koskaan olla yksilöllistä, individualistista. Tämä ei suinkaan koske vain niin sanottua sosiaalietiikkaa eli sitä moraalisen toiminnan aluetta, jolla säädellään yhteisön oikeaa ja väärää, vaan myös lähimpien ihmissuhteiden etiikkaa, jopa aivan yksilöllisiä ratkaisuja. Tämä ajatus on nykyisin monesti aika lailla hukassa. Moraalilla on aina yhteisöllinen päämäärä. Täysin yksilöllistä moraalia on yhtä vähän kuin täysin yksilöllistä kieltä.

Toinen moraalisen toiminnan keskeinen piirre on se, että oikein pitää tehdä riippumatta siitä, onko se minulle tai omalle taustaryhmälleni edullista tai ei. Vaikka taustalla ei aina olisikaan ollut kovin syvää pohdintaa velvollisuuden luonteesta, aina on ymmärretty, ettei moraalissa ole niinkään kysymys siitä, mitä minä haluan tehdä, vaan siitä, mitä minun pitää tehdä. Tietysti moraalinen toiminta voi tuottaa asianomaiselle mielihyvää, mutta se ei ole sen varsinainen vaikutin. Moraalisesti oikean ratkaisun valinta voi yhtä hyvin tuottaa minulle myös mielipahaa ja olla itselleni epäedullista. Silti on tehtävä oikein.

Kolmas moraalisen toiminnan keskeinen piirre liittyy läheisesti edelliseen: minun on tehtävä oikeinriippumatta siitä, mitä muut tekevät. Vaikka se, mitä minun omatuntoni sanoo, on paljolti ympäristön ja kasvatukseni leimaamaa, siihen piirtynyttä oikean ja väärän asteikkoa ei voi eikä saa lahjoa. Jo antiikin ajoilta – asiallisesti Sokrateelta ja sanallisesti stoalaisilta moraalin pohdiskelijoilta – periytyy sanonta, johon Luther vetosi, kun häntä pyydettiin sekä oman etunsa että taustavoimiensa edun vuoksi tinkimään siitä, mitä itse piti oikeana: On väärin, vaarallista ja turmiollista toimia omaatuntoaan vastaan.